Ihmisen aika lisää vastuun merkitystä
Ihmisen vaikutus maapallolla voimistuu. Lapsemme tulevat elämään maailmassa, jossa on nykyistä enemmän ihmisiä, sosiaalinen monimuotoisuus lisääntyy, luonnon tilassa olevat alueet vähenevät, eläin- ja kasvilajeja on vähemmän, ruokatuotanto on nykyistä rajoittuneempaa, useat keskeiset luonnonvarat hupenevat ja ilmasto on nykyistä epävakaampi (Harper & Leicht 2007, 380; Randers 2012).
Keskivertoihmisen moraali edellyttää meiltä nykyisiltä ihmisiltä sellaista ajattelua ja käyttäytymistä, jonka turvin on mahdollista säilyttää tuleville sukupolville samat tai paremmat hyvän elämän edellytykset kuin ne, joista me nautimme (Sen 2009, 250–252). Maapallomme hahmottuessa yhä rajallisempana voitaisiinkin kysyä, onko nykyisen sukupolvemme edistyksen ja sivistyksen paras mittari elämän edellytysten säilyttäminen tuleville sukupolville.
Vastuu on luonteeltaan yhteisöllistä. Se on omien tekojen seurauksien kantamista suhteessa tiettyyn yhteisöön, joka koetaan huolenpidon piiriksi. Yhteisön sisäinen oikeudenmukaisuus sitoo ihmisiä yhteen ja vaalii yhteisön tai kansakunnan eheyttä. Globalisoitunut talous haastaa hahmottamaan huolenpidon piirin entistä laajempana. Esimerkiksi suomalaisen keskivertokansalaisen kulutusvalintoihin liittyvästä vedestä 47 prosenttia kuluu nykyään ulkomailla (Nikula 2011) ja hiilidioksidipäästöistäkin kolmannes muodostuu maamme rajojen ulkopuolella (Caldeira & Davies 2010).
Rajallisella maapallolla asuttaessa tulevaisuuden toivoa vievä keskeinen haaste on kuluttamisen määrään sidottu hyvinvointiajattelu. Suomalaisen elämäntavan materiaali-intensiivisyys on maailman 7. suurinta, siinä missä ruotsalaisten 25. ja norjalaisten 26. suurinta (Dittrich ym. 2012, myös Wiedmann 2013). Tämä viittaa siihen, että olemassaolemisen ihanteemme on ruotsalaisia ja norjalaisia materiaalisempi.
Vastuuttomuuden ilmeneminen ja sen epätaloudellisuus
Ympärillämme olevat asiat kohdataan nykyajassa yhä useammin itsekeskeisesti objekteina. Välineellistävät suhteet ympäröivään todellisuuteen ovat vastuuttomuuden kasvualusta, sillä ne kaventavat ja ohentavat huolenpitoa. Ihmisten välisten suhteiden välineellistyessä inhimillinen lämpö häviää ja laskelmoiva rationaalisuus saa lisää tilaa. Ihmisen ja luonnon välisen suhteen välineellistyessä luonto kohdataan resurssina.
Vastuu väljähtyy myös ihmisten välisen etäisyyden kasvaessa. Esimerkiksi ”verikännyköiden”, ”tappajafarkkujen” tai ihmiskauppaan ja lapsityöhön perustuvalla työvoimalla tuotetun kaakaon olemassaoloa siedetään, vaikka se on vastoin keskivertosuomalaisen moraalia (ks. Bertrand; 2011; Ferus-Comelo ja Pöyhönen 2011; Iqbal ym. 2012; Kervinen 2012; Moilala 2013). Vastuuttomuudesta on tullut niin normaalia, että tarvitsemme erikseen reilun kaupan brändejä.
Yksi vastuuttomuuden ilmentymä on saastuminen siellä, missä käytössämme olevat hyödykkeet valmistetaan. Saastuminen tappaa maailmassamme jo enemmän kuin esimerkiksi malaria. Saastumisen takia ennenaikaisesti kuolee 8,9 miljoonaa ihmistä vuodessa. Lisäksi 200 miljoonaa ihmistä kärsii muun muassa raskasmetallien ja tuholaistorjunta-aineiden aiheuttamista terveyshaitoista (Blacksmith Institute 2014). Näistä ihmisistä on tullut välineitä vaurauden tavoittelulle.
Jatkuvasti kasvavan kulutuksen varaan rakentuva edistysajattelu kärjistää vastuuseen liittyviä kysymyksiä. Tuleville sukupolville on jäämässä huomattavat kustannukset. Kuluja aiheuttavat ilmastonmuutoksen voimistamat säiden ääri-ilmiöt, jotka vaurioittavat infrastruktuuria. Lisäksi elämän edellytyksiä ylläpitäviin luonnon ekosysteemeihin kohdistuva rasitus on jo nykyään niin suurta, että aiheellisesti voitaneen kysyä, kuuluuko ihmisen tulevaisuuteen esimerkiksi pölyttäjänä toimiminen sen jälkeen, kun mehiläiset eivät enää pysty tai suostu kanssamme yhteistyöhön.
Ilmastonmuutosta kiihdyttävästä fossiilitaloudesta eroon pääseminen on keskeistä hiilidioksidipäästöjen hillitsemiseksi. Muutoin ajaudumme hyvin epätaloudelliseen tilanteeseen, jossa joudumme samalla sekä hillitsemään ilmastonmuutosta että sopeutumaan siihen. Mitä nopeammin fossiilisesta energiasta siirrytään pois, sen halvemmaksi siirtymä tulee. Kestävyyttä lisäävien ratkaisujen siirtäminen vuoteen 2020 aiheuttaa yhteiskunnille 50 prosenttia suuremmat pakolliset kustannukset vuoden 2050 jälkeen (OECD 2012, myös Luderer ym. 2012). Vastuuttomuutta tai suoranaista sivistymättömyyttä osoittaa se, jos siirrämme tuleville sukupolville taakkaa, joka on vaikeaa, ellei mahdotonta kantaa.
Luovuttamattomat hyvän elämän tekijät vastuun määrittäjinä
Jotta olisi mahdollista saada otetta siitä, mitä vastuu nykyajassa on ja mitä sen pitäisi olla, on tunnistettava hyvän elämän jatkumisen kannalta luovuttamattomia asioita. Vastaansanomattomasti totta on, että ilman ekologista perustaa ei ihmisyhteisöä voi olla olemassa, ja ilman ihmisyhteisöä ei taloutta voi olla olemassa. Kaikki ihmisenä olemiseen liittyvät haasteet palautuvat lopulta ekologisiin ja sosiaalisiin lähtökohtiin, sillä talouskin on ekososiaalinen prosessi (Salonen & Bardy 2015). Ekologisen ja sosiaalisen vastuun yhdistämisestä muodostuu vastuullinen maailmasuhde, joka on kestävän talouden perusta (kuvio 1).
Ekologista vastuuta motivoi elämän edellytysten säilyttäminen. Ihminen on täysin riippuvainen luonnon tarjoamista ekosysteemipalveluista, kuten hyönteisten suorittamista kasvien pölytyksistä, vedenpuhdistuspalveluista, jätteiden maatumisesta, uv-säteilyltä suojaavasta otsonikerroksesta, luontaisesta tuholaistorjunnasta ja hedelmällisestä maaperästä. Maapallo muodostaa suljetun systeemin, jonka on tultava toimeen omillaan.
Luonnonvarojen kestävä käyttö varmistaa perustarpeiden tyydyttymisen mahdollisuuksia mahdollisimman monelle ihmiselle. Kuluttamisen yhteyttä luonnonvarojen käyttöön ja saastumiseen havainnollistavat tietokoneiden komponentit. Pari grammaa painavan tietokoneen mikropiirin valmistaminen vaatii yli 600 kertaa painonsa verran kemikaaleja ja fossiilisia polttoaineita sekä yli kolmekymmentä litraa vettä (Runyan 2003). Luonnonvarojen rajallisuus perustelee kiertotalouden välttämättömyyttä.
Sosiaalista vastuuta motivoivat arvokkaan elämän mahdollisuudet, joita ihmisoikeuksien avulla pyritään ylläpitämään. Arvokkaan elämän vaaliminen murenee silmiemme edessä esimerkiksi siinä, kuinka vanhuspalveluun ei palkata lisää työntekijöitä saattamaan vanhuksia vessaan vaan hankitaan vaippasäkkejä, mikä on kustannustehokkaampaa yrityksen omistajien näkökulmasta. Seuraava tehostamistoimenpide on vaippojen punnitseminen ennen niiden vaihtoa. Lyhyen aikavälin voittoja tavoiteltaessa inhimillinen huolenpito tulkitaan kustannuksiltaan liian suureksi.
Köyhinkin suomalainen kuuluu maailman rikkaimpaan kymmenykseen, jos huomioidaan terveyspalveluihin ja kirjastopalveluihin kuluva yhteiskunnan tuki (Liljerank 2011, 49). Vauraudestamme huolimatta koemme, ettei meillä vielä ole varaa pitää huolta toisistamme tai luonnosta. Jatkuvan kasvun logiikkaan kuuluu ajatus siitä, että riittävästi on vähän enemmän. Riittävyyden saavuttamisesta on jo muodostunut päättymätön prosessi, joka on itseisarvo.
Luovuttamattomien arvojen tunnistamisen merkitys lisääntyy yhteiskunnan eri sektoreiden markkinaehtoistuessa. Jos vastuu halutaan säilyttää, kaikkea ei voi panna kaupan lyhyen aikavälin voittojen maksimoimiseksi. Vastuullinen maailmasuhde edellyttää, että maissisato käytetään nälkäisten lasten ruuaksi siitäkin huolimatta, että autojen polttoaineeksi jalostetuista maisseista saisi enemmän voittoja.
Huolenpidon piirin laajentaminen ratkaisuna
Huolenpidon piirin laajentamiselle on tarvetta. Esimerkiksi keskivertopuhelimessa on 30 eri metallia, jotka louhitaan todennäköisesti Talvivaaran kaivosta huonommissa ekologisissa ja sosiaalisissa olosuhteissa. Puhelinvalmistajat eivät vielä ole avanneet metallien jalostusketjuja läpinäkyviksi, mutta tutkijat siihen jo pystyvät (Bleischwitz ym. 2012; Reardon 2012).
Huolenpidon piirin laajentumisen lähtökohtana on yksittäinen ihminen, joka liittyy arjessaan erilaisiin yhteisöihin. Nämä yhteisöt muodostuvat hänelle oikeudenmukaisuusyhteisöiksi ja ovat osa pala palalta suurempaa planetaarista kokonaisuutta (taulukko 1).
Taulukko 1. Eettisen huolenpidon piirin osatekijät (Salonen 2013, 2050)
| Minä | Ihmiskeskeisyys |
| Perhe | |
| Ystävät ja sukulaiset | |
| Suomalaiset ihmiset | |
| Länsimaalaiset ihmiset | |
| Kaikki ihmiset | |
| Ihmiset ja eläimet | Elämäkeskeisyys |
| Ihmiset, eläimet ja kasvit | |
| Ekosysteemit | Ekosysteemikeskeisyys |
Kokonaisvaltainen huolenpito edellyttää maailmankäsityksen muutosta ihmiskeskeisestä kohden ekosysteemikeskeistä systeemiajatteluun perustuvaa maailman hahmottamista. Siinä kaiken olevaisen välillä on keskinäisriippuvuus. Kaiken perustaksi mielletään luonto (Salonen 2013; Salonen & Bardy 2015).
Kokonaisvaltainen, systeeminen ja eheyttävä näkemys ympäröivästä todellisuudesta auttaa paitsi yksilön arkisissa valinnoissa myös vastuullisessa päätöksenteossa. On esimerkiksi kansantaloudellisesti kyseenalaista myydä halvalla sitä ruokaa, josta suurella todennäköisyydelle seuraa terveyshaittoja. Ylipainoisuus aiheuttaa maailmassamme jo enemmän ennenaikaisia kuolemia kuin aliravitsemus (Lim ym. 2012). Verorasituksen kohdentaminen hyvän elämän tavoittelun kannalta epäedulliseen asiaan edustaa kokonaisvaltaista vastuullisuutta.
Inhimillisen kasvun ja oppimisen päämääränä on ekososiaalisesti sivistynyt ihminen, jolle on ominaista vastuullisen maailmasuhteen toteutuminen arkisina valintoina. Olemme vapaita hyödyntämään luonnonvaroja, mutta velvollisia huolehtimaan materian kierrosta siten, että tuleville sukupolville jää samanveroiset tai paremmat toimintamahdollisuudet kuin meille. Vapauden ja vastuun tasapaino edellyttää, että meillä on oikeus tietoon, mutta toisaalta velvollisuus mahdollisuuksiemme mukaan jakaa oppimaamme muille yhteiseksi hyödyksi. Eri ihmisyhteisöjen jäseninä olemme vapaita nauttimaan toistemme hyväksynnästä ja huolenpidosta, mutta samalla velvollisia edistämään toinen toistemme sisäistä elinvoimaisuutta ja lannistumattomuutta. Yrityksellä on oikeus tuottaa voittoa omistajilleen palkkioksi panoksestaan, mutta samalla velvollisuus toimia aktiivisesti sen yhteiskunnan parhaaksi, jossa se vaikuttaa ja jonka tarjoamaa työvoimaa, infrastruktuuria ja luonnonvaroja se hyödyntää. (Salonen 2010; Salonen & Bardy 2015.)
Vastuullisuuden perimmäisenä tarkoituksena on ihmislajin tulevaisuuden turvaaminen ja arvokkaan elämän mahdollisuuksien puolustaminen. Jotta tähän päästään, huolenpidon piirin tulee kattaa ensisijaisesti ekologiset kysymykset, jotta elämän edellytykset säilyisivät, ja toissijaisesti sosiaaliset kysymykset, jotta arvokkaan elämän edellytykset olisi turvattu. Vasta näiden edellytysten vallitessa on mahdollista muodostaa kestävä talous, sillä talous perustuu luonnonvarojen hyväksikäyttöön ja ihmisten panoksiin. Jos tästä ihmisen toiminnan hierarkiasta ei pidetä kiinni, muodostuu taloudesta ennen pitkään itseään vastaan kääntyvä apparaatti, joka on sokea markkinavirheille ja tuhoaa omat toimintaedellytyksensä. Vastuuttomuuden seurauksena kaikki lopulta häviävät, mutta eettisen huolenpidon piirin määrätietoinen laajentaminen saa aikaan sellaista elämän kukoistamista, josta tulevat sukupolvet kiittävät meitä. Pohjimmiltaan vastuullinen maailmasuhde varmistaa ihmislajin henkiinjäämistä yhä täydemmällä, epävakaammalla ja resurssien suhteen rajallisemmalla maapallolla.
Kirjoittaja
Arto O. Salonen, lehtori, KT, dos., Metropolia Ammattikorkeakoulu, arto.salonen@metropolia.fi
[vc_tta_accordion active_section=”0″ no_fill=”true” el_class=”lahteet”][vc_tta_section title=”Lähteet” tab_id=”1458134585005-b3f22396-5506″]
Bertrand, W. 2011. Oversight of public and private initiatives to eliminate the worst forms of child labor in the cocoa sector in Cote d’Ivoire and Ghana. New Orleans, LA: Payson Center at Tulane University, 2011. Luettavissa: http://www.childlabor-payson.org/Tulane%20Final%20Report.pdf
Blacksmith Institute. 2014. Top ten countries turning the corner on toxic pollution 2014. New York: Blacksmith Institute.
Bleischwitz, R., Dittrich, M., ja Pierdicca, C. 2012. Coltan from Central Africa, International Trade and Implications for Any Certification. Resources Policy. 37(1), 19–29.
Caldeira, K. ja Davies, S. 2010. Consumption-based accounting of CO2 emissions. PNAS 107(12): 5687–5692.
Dittrich, M., Giljum, S., Lutter, S., Polzin, C. 2012. Green economies around the world? Implications of resource use for development and the environment. Vienna: SERI. Luettavissa http://seri.at/green-economies
Ferus-Comelo, A. & Pöyhönen, P. 2011. Phony equality. Labour standards of mobile phone manufacturers in India. Helsinki: Finnwatch.
Harper, C., & Leicht, K. 2007. Expoloring social change. American and World. 5th edition. New Jersey: Pearson Prentice Hall.
Iqbal, S., Guggenberger M., Alam, K. 2012. Deadly denim. Sandblasting in the Bangladesh garment industry. Amsterdam: Clean Clothes Campaign.
Kervinen, E. 2012. Vastuullisesti tuotettu suklaa on pitkään harvojen herkkua. Helsingin Sanomat 25.4.2012/B6
Lim, S., Vos, T. Flaxman, A. ym. 2012. A comparative risk assessment of burden of disease and injury attributable to 67 risk factors and risk factor clusters in 21 regions, 1990–2010: a systematic analysis for the Global Burden of Disease Study 2010. Lancet 380(9859), 2224–2260.
Luderer, G., Bosetti, V., Jakob, M., Leimbach, M., Steckel, J., Waisman, H. ja Edenhofer, O. 2012. The Economics of Decarbonizing the Energy System – Results and Insights from the RECIPE Model Intercomparison. Climatic Change 114(1), 9–37.
Moilala O. 2013. Tappajafarkut – ja muita vastuuttomia vaatteita. Helsinki: Intokustannus.
Nikula, J. 2012. Suomen vesijalanjälki: Globaali kuva suomalaisten vedenkulutuksesta. Helsinki: WWF Suomi
Randers, J. 2012. 2052 – A global forecast for the next forty years. Vermont: Chelsea Green Publishing.
Reardon, S. 2012. Will we ever be able to buy a fair-trade smartphone? New Scientist 2860, 18.
Runyan, C. 2003. Microchips are tiny but their environmental footprint is heavy. New York: Worldwatch Institute.
Salonen, A. 2010. Kestävä kehitys globaalin ajan hyvinvointiyhteiskunnan haasteena. Väitöstutkimus. Tutkimuksia 318. Helsinki: Yliopistopaino. Luettavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-10-6535-4
Salonen, A. 2013. Responsible Consumption. Teoksessa: Idowu, S., Capaldi, N., Zu, L., Das Gupta, A. Toim.. Encyclopedia of Corporate Social Responsibility. Berlin: Springer, 2048–2055.
Salonen & Bardy. 2015. Ekososiaalinen sivistys herättää luottamusta tulevaisuuteen. Aikuiskasvatus 1/2015.
Wiedmann, T., Schandl, H., Lenzen, M., Moran, D., Suh, S., West, J. ja Kanemoto K. 2013. The material footprint of nations. PNAS.
[/vc_tta_section][/vc_tta_accordion]
